PEKKA KOKKONEN JA MAIDONKERÄILYN HISTORIAA

Elettiin 60-luvun loppua Mikkajärven kylällä, Lapinlahden ja Siilinjärven rajamailla. Pekka oli päässyt isännän kesärengiksi sen ajan mitassa suurehkolle maitotilalle naapuriin. Tilalle oli hankittu maidon tilasäiliö ensimmäisten joukossa Kuopion Osuusmeijerin alueella. Kun säiliökeräilyauto Scania 110 kävi maitohuoneella, imi maidot ja lähti jyristen liikkeelle, tuntui, että maa tärisee jalkojen alla. Pekka katsoi kuskia kunnioituksella ja ajatteli, että voi kun joskus saisi ajaa tuollaista peliä.

Aikanaan maidot kulkivat kylältä Savon-radan varrelta junalla Kuopion osuusmeijeriin. Kun osuusmeijeri ja Maaningan Sinikivessä toiminut pieni kylämeijeri ryhtyivät yhteistyöhön, alueelle alettiin kehittää maidonkeräilyreittiä kuorma-autolle. Mikkajärven kyläkaupan kauppias Matti Heimonen hankki alueen ensimmäisen kuorma-auton, käytetyn GAZin. Hän pyysi Pekan isää autoon apumieheksi. Maito kerättiin teiden varsilta, johon tilan väki kiikutti tonkat käsin tai kärryllä. Vuonna 1969 Heimonen ehdotti, että isä ostaisi auton, kun poikakin oli varttumassa kaveriksi. Niinpä isä lunasti maitoauton itselleen, ja pian sen jälkeen, kun Pekka täytti 17 vuotta, ensimmäinen Kokkosen nimissä kulkeva maitoauto lähti matkaan. Se oli hetki, jolloin Pekka tajusi, että vuosia mielessä kytenyt unelma toteutuu joskus.

Muutaman vuoden tonkka-autoajon jälkeen hankittiin tilasäiliöauto. Pekka opiskeli keräilyreittejä sunnuntailomilla armeijasta, ja kun reserviin pääsy vihdoin koitti, hän sai heti ryhtyä innolla odottamaansa työhön. Ilo oli lyhytaikainen, sillä taloudelliset tosiasiat pakottivat lopettamaan liikennöinnin. Pienet ajotaksat eivät riittäneet toimeentuloon.

Savon Sanomissa oli siihen aikaan takasivuilla pitkä lista avoimia työpaikkoja. Pekan silmiin osui teksti: Suonenjoen osuusmeijeri tarjoaa tonkkakeräilyreittiä ajettavaksi Pieksämäen meijerille.

– Olimme meijeriin yhteydessä, ja sieltä Pieksämäen meijerin isännöitsijä Aimo Nikander vastasi, että voitteko tulla heti. Ei siinä kovin pitkään tarvinnut miettiä, Pekka muistaa.

Pekan vanhemmat lähtivät Suonenjoelle, missä meijerin johtaja Lauri Hirsjärvi sekä kuljetuksista vastannut Jouko Lampela ottivat heidät lämpimästi vastaan. Liikennelupien ja muiden muuttoon liittyvien seikkojen kanssa riitti järjestelemistä, mutta molemmilla osapuolilla oli kova tahto viedä asioita eteenpäin, ja kaikki saatiin kuntoon muutaman kuukauden aikana.

Tonkkakeräilyreitit kulkivat silloisen Pieksämäen maalaiskunnan alueella. Päämääränä oli Pieksämäen meijeri, jossa sijaitsi meijerin toinen toimipiste. Vuonna 1974 siirryttiin imukeräilyyn ja maito alettiin noutaa pihoilta tai jopa maidonjäähdytysaltaista. Myös tienvarsien maitolaitureiden tonkat imettiin tyhjiksi. Tonkkien kuskailu meijerille tyhjennettäväksi loppui.

– Kun maito alettiin hakea pihasta, se oli tuottajille juhlaa. Maitokuskit olivat kuin perheenjäseniä. Meille kerrottiin surut ja ilot, naurettiin ja itkettiin yhdessä. Arvoasteikko meni jotakuinkin näin: pappi, opettaja ja sen jälkeen maitokuski, Pekka naurahtaa.

Keksintöjä ja kehitystä

Pieksämäen meijeri lopetti toimintansa 80-luvun puolessavälissä, ja Suonenjoesta tuli ainoa toimipiste. Erilaiset käänteet ovat aina vaatineet kuljetusyrityksen ja meijerin yhteispeliä.

– Kokoonnumme saman pöydän ääreen suunnittelemaan. Miten tämä ja tämä asia pitää tehdä, mikä on järkevää. Isoimmat haasteet erilaisissa muutoksissa ovat syntyneet siitä, missä kalusto pestään. Hygienia-asiat ovat vaatineet miettimistä, Pekka toteaa.

Aluksi säiliöauton mukana kulki meijerikoulun käynyt henkilö, joka otti näytteet maidosta kauhalla. Ne kuljetettiin meijerille jäähilelaatikoissa. Myöhemmin, 70–80-lukujen taitteessa, kuljettajat alkoivat itse ottaa näytteet ja hygieniavastuu siirtyi heille.

Näytteenottolaitteiden kehityksessä oli erilaisia vaiheita, ja kauhanäytteisiin palattiin aina, jos uudet välineet eivät pelanneet. Nykyisin autoissa on jääkaapit näytteitä varten, ja viimeisen parinkymmenen vuoden ajan näytteenottokin on hoidettu maidon mittalaitteisiin yhdistetyllä näytteenottolaitteella.

Muutosten myötä on usein myös syntynyt jotain uutta ja toimivaa. Keräilyreittien kulkemiseen liittyi paljon ylimääräistä ajoa, kun yhtälössä vaikuttivat aikataulujen lisäksi tilojen sijainti, pesujen suunnittelu ja säiliöauton koko. Kokkosella alettiin ideoida kalustoa, jolla keräily voitaisiin suorittaa tehokkaammin. Pekka ryhtyi suunnittelemaan puoliperävaunulla keräilyä. Näin säästettäisiin aikaa, koska siirtovaihe nupista täysperävaunuun jäisi lähes kokonaan pois.

Ajatus sai aluksi täystyrmäyksen Pekan omassa perhepiirissä, mutta kun asiaa kypsyteltiin, kokonaisuus alkoi hahmottua. Pekka teki laskelmia ja reittisuunnitelmia poikansa Teron kanssa ja kehitteli kalustoa yhdessä veljensä Jarin ja tämän pojan Teemun kanssa. Lopputulokseen tarvittiin monenlaista asiantuntijatahoa, pituusmittojen, painojen, akseleiden lukumäärän ja muiden yhteensovittamiseksi.

– Kävimme esittelemässä ideaa meijerillä, kun kuljetussopimuksesta käytiin hintakilpailua. Johtaja kuunteli puoli tuntia, nousi pöydän takaa ja kiitti mielenkiintoisesta keskustelusta. Sopimuksemme jatkui, Pekka kertoo.

Projektin aikana epäilijöistä ei ollut puutetta, mutta yksikkö on osoittautunut toimivaksi 34 000 litran tilavuutensa ansiosta. Toteutus valmistui Ylä-Savon säiliötehtaan kanssa.

Maaseudun mullistukset

Tänä päivänä tilat ovat suurentuneet ja vähentyneet. Maitoautot käyvät tiloilla öisin.

– Kontaktit ihmisten kanssa tiloilla ovat vähentyneet hurjasti. On sellaisiakin tiloja, joiden asukkaita en ole koskaan nähnytkään, Pekka miettii.

Keräilyt suunnitellaan tarkasti, sillä lypsyaikana tiloille ei mennä. Tankit on ehdittävä pesemään aamu- ja iltalypsyn välillä. Kierrettävänä on iso keräilyalue, jolloin lypsyajat hyödynnetään siirtymiin. Pekka uskoo, että jo nähty kehityssuunta saa tulevaisuudessa jatkoa:

– Enää ei tule mummon nurmipihoja ja kahta lehmää. Kalusto ja välimatkat ovat kasvaneet, vastuu lisääntynyt ja työpäivät pidentyneet. Yöajo on tullut mukaan kuvioihin, kun aiemmin tehtiin pelkästään päivävuoroa. Alkuun ajoimme kahdestaan isän kanssa, sitten veljeni Jari tuli mukaan. Tällä hetkellä meitä on töissä yli 10 henkeä. Yrityksen johtaminen on aika lailla erilaista kuin alussa.

Työn ydin säilyy

Eri vaiheista huolimatta päämäärä työssä on pysynyt samana läpi vuosien.

– Tärkein tehtävämme on toimittaa maito muuttumattomana meijeriin, sillä tuottajien tili on meidän käsissämme, Pekka painottaa. – Kuskit ottavat näytteet ja punnitsevat maidon.

Myös työn mielekkyys on säilynyt läpi myllerrysten.

– Tyttö joskus sanoi, että on tuo sinunkin työsi erikoista, kun välillä olet niin likaisissa vaatteissa, ja välillä pannaan kravatti kaulaan. Kaikesta huolimatta en epäröisi hetkeäkään, jos ura pitäisi valita uudelleen. Tässä työssä saa olla maaseudulla, seurata miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukana. Ei tämän parempaa uraa olekaan, Pekka vakuuttaa.

Erään taidon hän nostaa erityisasemaan kuljettajan työssä:

– Kaikille kuskeille olen sanonut, että tiloilla on toimittava siten, että sinne on mentävä ylihuomenna uudelleen. Yrittäjänä ja maitoauton kuljettajana aikaa ja ihmisiä on opittava lukemaan, jopa rivien välistä.

Itse Pekka on aina nauttinut maaseudusta ja siellä työtään tekevien ihmisten kanssa seurustelusta. Myös yhteistyö meijerin ihmisten kanssa on ollut helppoa:

– Asiat on puhuttu kasvotusten toisiamme arvostaen ja ymmärtäen. Tämä on mielestäni tällaisen ihmisen kokoisen meijerin suuri voimavara.